Kolumni | Alvar Aalto ei ole menneisyys vaan keskeneräinen keskustelu
Alvar Aalto nousee esiin lähes jokaisessa suomalaisen muotoilun ja arkkitehtuurin keskustelussa. Eikä ihme. Aalto on meille yhteinen kieli. Se on helposti tunnistettava, turvallinen ja kansainvälisesti uskottava symboli.
SILTI toistossa on myös kitkaa. Samaan aikaan kun viittaamme Aaltoon, jää usein kertomatta, mitä suomalainen muotoilu tekee juuri nyt ja miksi se on tässä ajassa olennaista. Lempeästi voisi sanoa: Aalto ei ole ongelma, vitriini on. Ongelma syntyy, jos Aalto pysyy museoesineenä eikä sitä muuteta jatkumoksi, jota kehitämme eteenpäin.
Onneksi hänen ympärillään tehtävä tutkimus on elävää. Kun maailma tuntuu epävarmalta, ihmiset hakevat ankkureita. Ikonit palaavat, koska ne tarjoavat jatkuvuutta ja pysähtymisen paikan. Se osin selittää, miksi Aalto toistuu, mutta ei vielä ratkaise sitä, miksi keskustelu jää muotokieleen.
Itselleni kiinnostavin Aalto ei ole esineissä vaan ajattelussa. Hän ymmärsi valon ja varjon rytmin, materiaalin rehellisyyden, ihmisen mittakaavan ja luonnon läsnäolon. Moni allekirjoittaa tämän, mutta minusta se kuulostaa yllättävän lähellä sitä, mitä tänään kutsumme biofiiliseksi ja moniaistiseksi suunnitteluksi.
Olen pohtinut, että Aalto ei ole menneisyys, vaan tavallaan portti. Portti, josta suomalaisella muotoilulla olisi mahdollisuus mennä. Alvar Aallolta voisi ottaa mukaan myös tavan puhua tilasta: ei vain siitä, mihin katse pysähtyy, vaan siitä, mitä tila saa aikaan. Tällainen kielen ja puheenparren omaksuminen ei ole esteettinen muotti.
Resurssien kiristyminen tekee pitkäikäisyydestä muotoilun ydintä. Patina ja huollettavuus eivät ole vanhaa, koen usein, että se on tulevaa. Luottamuksen muutos nostaa kokemuksen todisteeksi: ihmiset uskovat siihen, mitä he kokevat, ja tila alkaa kantaa brändin lupauksen painoa.
Samalla hyvinvointi muuttuu toimintakyvyn kysymykseksi. Tilat voivat tukea tai kuormittaa hermostoa, joka vaikuttaa siihen miten ihminen ajattelee, kohtaa ja tekee päätöksiä. Kun ikonit toistuvat liikaa, syntyy väistämättä vastareaktio. On nähtävissä eräänlaista Aalto-väsymystä, erityisesti niiden kohdalla, joille hänen kalusteensa ovat läsnä arjessa kodeissa, kouluissa, virastoissa ja kirjastoissa.
Ei väsymystä siksi, että Aalto pitäisi pyyhkiä pois, vaan siksi, että vitriinissä toistuva tarina alkaa tuntua liian pieneltä nykyhetkeen, vaikka sympaattinen onkin. Tällaisena aikana muotoiluun nousee väistämättä moniäänisyys. Uudet tekijät, uudet kokemukset, erilaiset käyttäjät.
Neurodiversiteetin ja laajemmin moninaisuuden huomioiminen ei ole marginaalia, vaan todellisuutta. Maailma on muuttunut muutamassa vuodessa ennätyksellistä vauhtia. Tiedämme enemmän, mutta myös epävarmuus on ennennäkemätöntä. Siksi on yhä aiheellisempaa kysyä, mitä suomalaisuus muotoilussa tarkoittaa nyt.
Kun Aallon perintöä jatketaan, sitä voisi jatkaa tuomalla esiin myös vähemmän puhuttuja puolia. Valo ei ole vain muotoa, vaan päivänvalon rytmiä, kerroksellisuutta ja häikäisyn hallintaa. Ääni on akustista hyvinvointia ja arjen ihmisarvoa. Materiaalit ovat käyttöikää, korjattavuutta ja turvallisuutta. Rytmi on arjen koreografiaa, tila mahdollisuutta hengittää. Luontosuhde ei ole ornamentti vaan kokemus.
Kun tästä opitaan puhumaan vaikutusten kielellä, suomalainen muotoilu saa myös konkreettisemman merkityksen – ilman että biofiilisyys tai kestävyys typistyvät iskulauseiksi. Puhutaan lupauksesta, joka voidaan kokea. Aallon paikka ei ole tällöin keskustelun päätepiste, vaan pikemminkin sen alku.
KIRJOITTAJA
Anna Tiula on helsinkiläinen sisustusarkkitehti ja suunnittelutoimisto Helsinki Interiorsin perustaja. Puhujana ja kirjoittajana hän sanoittaa muotoilun muutoksia ja tulevaisuutta viestinnän, kaupallistamisen ja tilasuunnittelun rajapinnassa, think tank ja feel tank -otteella, trendien ja vastatrendien kautta.
